Moni suomalainen otti kesällä lomaa paitsi töistä myös sosiaalisesta mediasta. Minä en kuulunut näihin somelomaa viettäneisiin, päinvastoin. Twiittasin ahkerammin kuin koskaan ennen, aloin opetella Pinterestin käyttämistä (ja kyllä vain, taisin jäädä siihenkin koukkuun), kirjoitin tätä blogia ja pohdiskelin sosiaalista mediaa monelta eri kantilta.
Someinnostukseni ei osoita laantumisen merkkejä. Se onkin hyvä juttu, sillä opiskeltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. Konkreettinen tavoitteeni on, että loppuvuodesta minulla olisivat aktiivisessa käytössä kaikki (omasta mielestäni) tärkeimmät sosiaalisen median kanavat: Facebook, Twitter, LinkedIn, Pinterest ja Instagram. Haluaisin myös kehittyä paremmaksi verkkokirjoittajaksi. Tekemistä on etenkin siinä, että oppisin tiivistämään sanottavani ja tuottamaan hieman napakampia tekstejä. Verkossa lyhyys on valttia. Vielä en ole päättänyt, missä rupean kirjoituksiani julkaisemaan; vaihtoehtoina ovat oma blogi ja LinkedIn Pulse.
Tällä hetkellä minua kiinnostaa etenkin somen hyödyntäminen verkostoitumisessa ja työnhaussa. Olen uteliaana tutustunut useampaan somerekrytapaukseen (esim. Ilari Lehtisen, Taneli Pasasen ja Riikka Vahtervuon työnhakukampanjoihin) ja tullut siihen lopputulokseen, että työnhaku sosiaalisessa mediassa on jotakin sellaista, mitä itsekin haluan ehdottomasti kokeilla. Asia alkaakin nyt olla ajankohtainen, kun opinnot ovat pian loppusuoralla ja to do -listalla on etsiä sekä toimeksiantaja opinnäytetyölle että se maailman paras työpaikka. (Apua.)
Myös henkilöbrändäys on innostava aihe. Voisiko minustakin tulla brändi? Miten pystyisin hyödyntämään eri somekanavia itseni brändäämisessä? Vahvalla somepresenssillä on tulevaisuuteni kannalta joka tapauksessa merkitystä, tavoittelenpa henkilöbrändiä tai en: haaveissani on löytää töitä sosiaalisen median parista, joten minun on digitaalisella jalanjäljelläni kyettävä osoittamaan potentiaalisille työnantajille, että minulla on alalta kokemusta.
Tämä postaus jää luultavasti tämän blogin viimeiseksi. Kirjoituksen loppuun sopivat mainiosti samat virkkeet, joihin päätin myös blogin ensimmäisen postauksen: "Someammattilaiseksi kasvaminen vaatii vielä paljon työtä ja oppimista, mutta täytyyhän sitä ihmisellä tavoitteita olla. Ja unelmia. Niitä kohti siis, jalat maassa ja pää somessa."
Muiden
ryhmien laatimista toteutuksista minua kiehtoi eniten Vertti
Vertaistuki, leikki-ikäisten lasten vanhemmille suunnattu
vertaistukipalvelu. Kahden päiväkotilaisen äitinä kuulun mitä suurimmassa määrin kohderyhmään. Vanhemmuus on yllättävän haastava laji, eikä vertaistukea voi koskaan olla liikaa: on aina helpottavaa huomata, että monissa muissa perheissä painitaan aivan samanlaisten ongelmien kimpussa. Uskon siis, että Vertti Vertaistuki vastaa hyvin kohderyhmänsä tarpeisiin.
Palvelulle on mielestäni keksitty mainio nimi. Se jää helposti mieleen ja kuvaa hyvin sitä, mistä toteutuksessa on kyse. Googlettamalla tosin huomasin, että tämännimisiä ryhmiä on jo ennestään olemassa: Vertti-vertaistukiryhmissä autetaan ainakin lapsiperheitä, joissa vanhempi sairastaa masennusta.
Vertti Vertaistukeen kuuluu Pinterest-tili ja blogi. Pinterest sopii tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Se ei tosin ole Suomessa kaikkein suosituimpia somekanavia: tuoreen tutkimuksen mukaan Pinterestiä käyttää nyt 7 prosenttia suomalaisista, mikä esimerkiksi Facebookin (53 %) tai YouTuben (47 %) lukemiin verrattuna vaikuttaa kovin pieneltä määrältä. Toisaalta pinnaamisen perusteet on helppo ottaa haltuun, kunhan sitä vain rohkaistuu kokeilemaan.
Vertin tauluihin on nyt kerätty mm. sisustukseen, ruokaan ja juhliin liittyviä vinkkejä, ja kaikki nämä ovatkin Pinterestissä suosittuja teemoja. Hakematta tulee mieleen koko liuta muita aiheita, joille voisi luoda omat taulut: tarjolla voisi olla suosituksia leikki-ikäisille sopivista kirjoista, käsityöohjeita, askarteluideoita, ohjeita lasten valokuvaamiseen, perhe-elämään liittyviä pilapiirroksia ja sarjakuvia, lapsille sopivia helppoja leivontareseptejä, vinkkejä pienten kanssa matkustamiseen niin kotimaassa kuin ulkomailla. Yhteen tauluun kannattaisi myös koota nopeita arkiruokaohjeita. Laskin kerran, että jos vanhempi on lasten kanssa kotona ja oletus on, että päivään mahtuu viisi ruokahetkeä, niin sitä joutuu vuoden mittaan aika monta kertaa (365x5=1825!) miettimään, mitä tänään syötäisiin.
Hyvä lisä Pinterestiin olisi myös taulu, jonne kerättäisiin kohderyhmää kiinnostavia blogipostauksia. Taulua päivittämään voisi kutsua joukon perhe-elämästä kirjoittavia bloggareita. Kyseessä olisi win-win-tilanne: bloggaajat saisivat postauksilleen Pinterestin kautta lisää lukijoita ja Vertti Vertaistuki taas saisi somekanavalleen pienellä vaivalla säännöllisesti uutta sisältöä.
Luin suurella mielenkiinnolla Vertti Vertaistuen blogista löytyneen kirjoituksen, joka käsitteli uhmaikäisen kanssa selviytymistä. Olen itse ollut samassa pinteessä viime kuukaudet, joten postaus todellakin osui ja upposi. Vertaistukea kaivataan! Jäin kuitenkin miettimään, mistä blogiin käytännössä löydettäisiin kirjoittajia: moniko äiti tai isä innostuu ruuhkavuosien kiireissä tarpoessaan naputtelemaan tekstiä tällaiselle sivustolle ilmaiseksi? Ehkä pitäisi olla jokin kannuste, voitaisiin esimerkiksi arpoa kaikkien blogipostauksen lähettäneiden kesken lahjakortteja lelukauppaan tai lastentarvikeliikkeeseen. Blogiin voisi yrittää houkutella vieraskirjoittajiksi myös bloggaajia ja lapsiperheiden asioihin perehtyneitä asiantuntijoita, kuten lastentarhanopettajia, neuvolan työntekijöitä, perheterapeutteja jne.
Vertti Vertaistuessa on ehdottomasti potentiaalia, idea on kiva! Jos Verttiä lähdettäisiin oikeasti toteuttamaan, pitäisi vielä miettiä markkinointikuviot valmiiksi: vertaistuelle on tarvetta, mutta miten vanhemmat saataisiin löytämään tiensä sen pariin?
Somessa näkee paljon "se tunne kun"-päivityksiä. Tiedättehän: se tunne, kun saa vihdoin ryhdyttyä tuumasta toimeen. Se tunne, kun toteutussuunnitelma muuttuu ihka oikeaksi toteutukseksi. Se tunne, kun koko kesän kestänyt opintojakso alkaa lähestyä loppuaan. Se tunne, kun on oikeastaan ihan tyytyväinen omiin aikaansaannoksiinsa.
Rakensimme siis kolmen opiskelijan yhteistyönä Somesta vauhtia uralle -nimisen verkkokurssin, jonka kohderyhmänä ovat näin alkuvaiheessa OAMKin opiskelijat. Opintojakson oppimateriaalit keräsimme Pinterestiin. Tauluissa on linkkejä artikkeleihin, blogipostauksiin ja videoihin, joissa käsitellään kurssin aiheisiin liittyviä asioita: työnhakua somessa, henkilöbrändäystä, LinkedIniä, Pinterestiä ja Twitteriä.
Lisäksi perustimme opintojakson tarkoituksiin oman Twitter-tilin, joka toimii kurssilla keskustelufoorumina. Ideana on linkittää sinne opintojakson teemoihin liittyviä kirjoituksia, joiden herättämistä ajatuksista opiskelijat voivat sitten keskenään twiittailla. Toki samaa kanavaa voi hyödyntää myös silloin, jos on tarvetta käsitellä opintojakson suorittamiseen liittyviä yleisiä asioita.
Toteutustamme esittelevä video löytyy täältä.
Viime vuonna kirjauduin ensimmäistä kertaa Twitteriin. Alkuajat menivät ihmetellessä ja muiden keskusteluja seuraillessa, mutta vähitellen aloin päästä hommasta jyvälle. Innostuin kaikesta siitä, mitä Twitterillä oli tarjottavanaan: mahdollisuudesta keskustella, verkostoitua, oppia uutta, pysyä ajan tasalla itseäni kiinnostavista aiheista, viihtyäkin. Ennen pitkää jäin koukkuun. Nyt takanani on vähän yli vuosi twiittaamista ja 1435 twiittiä.
Twitter-innostukseni ansiosta olen oppinut paljon asioista, joista en vielä vuosi sitten tiennyt juuri mitään. Olen lukenut koko joukon artikkeleita, blogipostauksia ja viestiketjuja, joissa on käsitelty sellaisia aiheita kuin työnhaku sosiaalisessa mediassa, verkostoitumisen tärkeys, henkilöbrändäys ja työntekijälähettilyys. Yhä useammin mieleeni on hiipinyt kysymys: minkä ihmeen takia näistä asioista ei ole kerrottu koulussa mitään? Asioista, joiden hallitseminen parantaisi opiskelijoiden asemaa siinä vaiheessa, kun heidän on aika siirtyä opintoputkesta työelämään!
Miten on mahdollista, että 2010-luvulla liiketaloutta opiskeleville neuvotaan, kuinka laaditaan Wordillä asiakirjastandardin mukainen ansioluettelo, mutta LinkedIn-profiilin merkityksestä työnhaussa ei puhuta halaistua sanaa? Eikö Twitteriä todellakaan katsota niin tärkeäksi, että siihen tutustumisesta voisi saada opintopisteitä? Miksi ei harjoitella sellaisen cv:n tekemistä, joka olisi luova, omaperäinen ja niistä perinteisen mallin mukaan laadituista ansioluetteloista erottuva? Tällaisia asioita ainakin minä olisin toivonut ammattikorkeakoulussa oppivani.
Ja siitä se ajatus ryhmätyötä varten sitten lähti. Ehdotin muille ryhmään kuuluville, että laatisimme yhdessä amk-opiskelijoille suunnatun verkko-opintokokonaisuuden, jonka aiheina olisivat sosiaalinen media ja sen hyödyntäminen verkostoitumisessa ja nykyaikaisessa työnhaussa. Muut pitivät ideaa hyvänä, ja pian olimme jo laatineet alustavan suunnitelman verkkokurssin toteuttamiseksi. Opintojakson nimeksi valikoitui "Somesta vauhtia uralle".
Myös muita ryhmäläisiä kiinnosti Twitter somekanavana, ja alusta lähtien oli selvää, että LinkedIn-profiilin luomisen olisi oltava yksi verkkokurssiin kuuluvista tehtävistä. Kumpikin näistä somepalveluista on tänä päivänä syytä hallita, jos haluaa verkostoitua ammatillisesti, hyödyntää somea työnhaussa ja parantaa omaa löydettävyyttään verkossa. Nämä alustat olivat siis helppoja valintoja, mutta seuraavaksi iski tenkkapoo: riittäisivätkö LinkedIn ja Twitter vai tarvittaisiinko vielä muita somekanavia? Miten opintojakson toteutus käytännössä hoidettaisiin?
Pohdintojen jälkeen päätimme hyödyntää verkkokurssilla myös Pinterestiä. Se ei ole Suomessa niitä trendikkäimpiä somekanavia - ainakaan vielä! - mutta siitä voisi olla opintojakson osallistujille hyötyä niin opiskelussa, vapaa-ajalla kuin myöhemmin työelämässäkin. Lisäksi Pinterestiin tehtävä visuaalinen cv on yksi hyvä esimerkki nykyaikaisen työnhaun keinoista, ja onpa Pinterestiä hyödynnetty Suomessa myös uusia työntekijöitä rekrytoitaessa. Miksipä siis emme tarjoaisi opiskelijoille mahdollisuutta tutustua myös Pinterestin saloihin? Kanavan perusteet on niin helppo ottaa haltuun, että sen ei pitäisi tuottaa kurssilaisille juurikaan ylimääräistä päänvaivaa. Sinne pystymme myös kätevästi linkittämään blogitekstit ja artikkelit, jotka toimivat opintojakson oppimateriaalina.
Kohderyhmäksi valitsimme OAMKin opiskelijat. Verkkokurssin ensimmäinen toteutus olisi vain heille suunnattu pilottikokeilu. Mikäli opintojaksosta saatava palaute olisi positiivista, olisi kohderyhmää myöhemmin helppo laajentaa siten, että kurssi olisi tarjolla valtakunnallisesti kaikille ammattikorkeakoulussa opiskeleville - tai miksipä ei avoimen amk:n kautta kenelle hyvänsä. Tämäntyyppiselle opintojaksolle varmasti riittäisi kysyntää!
Kun sosiaalista mediaa käytetään työyhteisön työvälineenä, on syytä laatia ohjenuoraksi yhteiset pelisäännöt. Suuri osa yrityksistä ja muista organisaatioista onkin jo tähän havahtunut - osa tosin vasta sen jälkeen, kun joku on jo ehtinyt toimia somessa tavalla, joka on vastoin työpaikan periaatteita tai jopa lakia.
Oman työhistoriani takia olen kiinnostunut erilaisten nonprofit-organisaatioiden toiminnasta ja olen viime aikoina seuraillut, miten esimerkiksi kunnat hyödyntävät somea omassa viestinnässään ja markkinoinnissaan. Joensuun kaupungin somettamisesta kiinnostuin sen jälkeen, kun toukokuussa törmäsin artikkeliin, jossa kerrotaan kaupungin uudenlaisesta viestintälinjasta. "Vau, ai tälläkin tavalla voi kunta viestiä!" mietin jutun luettuani, ja selvästikään en ole ainoa, joka on innostunut Joensuun nykyisistä somekäytänteistä. Kaupungilla on Facebookissa 19 308 tykkääjää, mikä on esimerkiksi Tampereen (9 369), Vantaan (4 730) ja Oulun (13 169) vastaaviin lukemiin verrattuna huikea määrä.
Joensuun kaupungin viestintäpäällikkö Ville Moilanen kyllästyi ajan myötä tylsään virastosomettamiseen ja rupesi rohkeasti kokeilemaan uutta. Toukokuisessa artikkelissa hän kertoi: "Se lähti semmoisesta, että oli tarve uudistaa viestinnän työkaluja. Siinä oli yhtenä aspektina koettaa saada sosiaalisen median puolta paremmin haltuun. Ennen on lähinnä jaettu linkki tiedotteisiin. Mietittiin, mitkä jutut ihmisiä somessa kiinnostaa. Se alkoi viime marraskuussa, kokeiltiin kuha-meemejä. Siitä se sitten lähti, otettiin huumoria ja ironiaa hommaan mukaan." Huumori on vaikea laji ja sen käyttäminen organisaation viestinnässä on riskialtista, mutta Joensuun tapauksessa riskinotto kannatti.
Joensuun someohjeistus on osa kaupungin viestintästrategiaa ja -ohjeita, jotka on laadittu syksyllä 2012. Voisi kuvitella, että niitä olisi jo aika päivittää, neljä vuottakin kun on sosiaalisen median maailmassa pitkä aika. Toki saattaa olla niinkin, että uudet ohjeet on laadittu mutta niitä ei ole laitettu kaupungin verkkosivuille kaikkien nähtäväksi. Esimerkiksi Oulun someohjeistus löytyy vain kaupungin intranetistä eli siihen eivät pääse käsiksi muut kuin kaupungin työntekijät.
Kun olin lukenut Joensuun someohjeet, päällimmäiseksi jäi tunne, että kaupungin sosiaalisen median käyttöön liittyy paljon kontrollointia, jäykkyyttä, ettenkö sanoisi jopa byrokratiaa. Määritellään, kenen johtajan kanssa mistäkin asiasta on sovittava, ja muistutetaan (toki ihan aiheellisesti), että somepalveluiden käyttöehtoihin on tutustuttava ja niissä tapahtuvia muutoksia seurattava. Toisaalta tällainen lähestymistapa on ihan ymmärrettäväkin: onhan kaupungin kyettävä pitämään kaikki langat käsissään. Vaikka Joensuu ei olekaan kunnista isoimpia, sillä on käytössään monia profiileja useissa eri somepalveluissa (katso listaus kaupungin sivuilta). On pidettävä kirjaa siitä, kenellä on mihinkin palveluun käyttöoikeudet ja kuka on mistäkin tilistä päävastuussa.
Ohjeissa kiinnitin huomiota myös kohtaan, jossa todetaan, että henkilökohtainen somen käyttö ei ole sallittua työajalla. Tällainen kielto ei minusta oikein istu enää nykyaikaan, jolle on tyypillistä, että eri asiantuntijaorganisaatioiden työntekijät esiintyvät vaikkapa Twitterissä
omalla nimellään mutta työpaikkansa edustajina. He luovat itsestään
henkilöbrändiä, mikä samalla yleensä hyödyttää suuresti myös työnantajaa. Miten näissä tapauksissa
erotetaan, mikä on henkilökohtaista ja mikä työhön liittyvää käyttöä? Myöhemmin ohjeissa tosin mainitaan, että työntekijät voivat tarvittaessa esiintyä somessa myös omilla henkilökohtaisilla asiantuntijaprofiileillaan, mutta että niiden käytöstä on aina sovittava erikseen esimiehen kanssa.
Toki Joensuun someohjeistuksessa on paljon hyvääkin. Positiivista on esimerkiksi se, että erikseen mainitaan, että somepalveluiden ylläpitäminen on otettava huomioon vastuuhenkilöiden työajan käytössä. Monessa organisaatiossa tuntuu edelleen olevan vallalla käsitys, että sosiaalisen median voi hoidella vasemmalla kädellä suit sait sukkelaan "oikeiden töiden" ohessa. Ohjeissa on myös tiivis hyvä kuvaus siitä, millaista viestintä somessa on: "On hyvä muistaa, että sosiaalisessa mediassa käytävä
keskustelu on luonteeltaan arkipäiväistä. Keskusteluissa on oltava
rehellinen, myönnettävä, jos ei tiedä kysyttyä asiaa ja mahdollisia
virheitä on pahoiteltava avoimesti. Kirjoitetun tekstin tulee olla
kansantajuista ja lyhyttä."
Joensuun kaupungin someohjeet ovat melko lyhyet. Kaipaisin niihin vielä lisää tietoa siitä, miten sosiaalisessa mediassa viestiminen eroaa viestinnästä muissa kanavissa. Listaus käytössä olevista somepalveluista osoitteineen voisi myös olla hyvä, ja selostus siitä, mihin tarkoitukseen mikäkin palvelu parhaiten soveltuu. Ohjeissa voitaisiin kertoa somen tuomista uusista mahdollisuuksista ja esitellä esimerkkejä aiemmista onnistumisista. Voitaisiin rohkaista luovuuteen ja kannustaa kokeilemaan uusia juttuja. Minusta kuntien, kuten muidenkin työyhteisöjen, kannattaisi lähestyä sosiaalista mediaa uteliaina, avoimin mielin, ilon kautta. On kurjaa, jos yhteisten pelisääntöjen keskeinen viesti on estellä, rajoittaa ja varoitella someen liittyvistä vaaroista.
Joensuun viestintää johtavat kaupunginhallitus ja kaupunginjohtaja, ja sitä koskevat ohjeet on hyväksytty kaupunginhallituksen kokouksessa. Olettaisin, että somesääntöjen laatiminen on kuitenkin käytännössä ensisijaisesti konsernihallinnon viestintäpäällikön vastuulla, koska kaupungin sosiaalisen median käytön koordinoiminen ja kehittäminen kuuluvat hänen tehtäviinsä. Kun ohjeistusta seuraavan kerran uusitaan, voisi projektiin ottaa mukaan kattavan otoksen työntekijöitä kaupungin eri yksiköistä: niitä, joiden työtehtäviin somen päivittäminen kuuluu. Ulkopuolinen konsultti voisi auttaa uusien näkökulmien löytämisessä. Lisäksi olisi toki hyvä ottaa huomioon viestinnän kohderyhmän eli kuntalaisten mielipiteet.
Eilen googlasin itseni pitkästä aikaa. Aina yhtä mielenkiintoista puuhaa! Viimeaikainen aktiivisuuteni sosiaalisessa mediassa näkyi selvästi hakutuloksissa: ylimpänä oli linkki profiiliini Twitterissä, josta on tullut ehdoton suosikkisomekanavani. Sen jälkeen tulivat linkit LinkedIn-profiiliini ja Pinterestiin, jonka otin käyttöön vasta jokunen viikko sitten tämän opintojakson puitteissa.
Useamman linkin takaa löytyi tietoa viime vuonna ilmestyneestä kirjasta, jonka tekemisessä olin mukana. Löytyi somepäivityksiä ja blogipostauksia taannoiseen työharjoitteluuni liittyen. Selvisi, että minut on hyväksytty OAMKin opiskelijaksi kevään 2012 yhteishaussa, että olen ollut mukana erään yrityksen hallituksessa ja että onni potkaisi minua leivontablogin arvonnassa elokuussa 2013. Ja tiesipä Google kertoa myös sen, ketä olen kannattanut vuoden 2012 presidentinvaaleissa - se siitä vaalisalaisuudesta.
Hakukoneen löytämistä kuvista vain yksi esitti minua: otos, joka on minulla profiilikuvana kaikissa käyttämissäni somekanavissa. Sen sijaan löytyi koko joukko kuvia, jotka olen julkaissut Twitterissä, ja jonkin verran kuvia henkilöistä, joihin minut voidaan yhdistää työ- tai opiskeluprojektien kautta. Googlen ehdottamilla videoilla ei tietääkseni ole mitään tekemistä kanssani.
Pitävätkö hakukoneen esille kaivelemat tiedot sitten paikkansa? Pitkälti pitävät, mutta toki yksittäisten tiedonjyvästen avulla muodostuva kuva jää kovin sirpaleiseksi. Toisaalta someprofiileihini
tarkemmin tutustumalla selviää aika paljon siitä, millaisista asioista olen kiinnostunut ja mitä mielipiteitä minulla on erinäisistä asioista. Somessa seikkailemalla utelias saa tietoonsa myös entisen ja nykyisen kotikaupunkini, opiskelemani alan ja sen, että minulla on lapsia. Pienellä salapoliisityöllä parisuhdestatuskin taitaa olla pääteltävissä.
Tiedot verkkoon - vai sieltä pois?
Olen
vuosien varrella aiemminkin etsinyt verkosta tietoja itsestäni ja muistan, että hakutulokset ovat silloin olleet aivan erilaisia: on löytynyt tietoja kulloisestakin työpaikastani, kuva minusta kissanäyttelyssä, ehkä jotakin yliopisto-opintoihini liittyvää. Jo tämän perusteella voin päätellä, että omilla toimillaan pystyy ainakin osittain vaikuttamaan siihen, miten paljon ja millaista tietoa netin syövereistä on löydettävissä. Teenkö reaalimaailmassa asioita, joista muut haluavat kertoa vaikkapa somessa? Miten itse käyttäydyn verkossa liikkuessani?
Nettiä käyttäessään joutuu tekemään valintoja, valintoja ja vielä kerran valintoja. Täytyy päättää, mihin vetää rajan: mistä asioista voi verkossa kertoa ja mitkä taas haluaa pitää omana tietonaan. Kuinka avoin uskaltaa olla? Jos ryhtyy bloggaamaan, perustaako julkisen blogin vai suojaako sen salasanalla? Esiintyykö keskustelupalstoilla ja somekanavissa omalla nimellään ja valokuvallaan vai verhoutuuko nimimerkin taakse? Millaisia yksityisyysasetuksia käyttää Facebookissa? Laittaako Pinterest-taulunsa salaisiksi? Onko Instagram-tili julkinen vai yksityinen? Päättääkö ylipäätään olla mukana sosiaalisessa mediassa vai kiertääkö sen kaukaa? Parantaako omaa löydettävyyttään hakukoneoptimoinnin avulla? Kaikilla näillä valinnoilla netissä surffaileva voi vaikuttaa siihen, mitä tietoa hänestä pystyy verkosta helposti löytämään.
Joskus voi tulla tarve saada poistettua itseään koskevia tietoja verkosta. Teorian tasolla tämä onkin nykyisin mahdollista: EU-tuomioistuin linjasi keväällä 2014, että ihmisillä on oikeus pyytää hakukoneilta itseensä liittyvien tietojen poistamista, jos tieto on harhaanjohtavaa, vanhentunutta tai virheellistä. Googlelle hakutulosten poistopyynnön voi esittää netistä löytyvällä lomakkeella. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu: Google on hyväksynyt alle puolet suomalaisten tekemistä poistopyynnöistä. Pitää myös muistaa, että vaikka jokin sivu häviäisikin Googlen hakutuloksista, niin internetistä se ei sen myötä poistu. Alkuperäisellä sivulla tieto on edelleen nähtävissä, jos sitä vain osaa sieltä etsiä.
Viime vuoden lopulla Euroopan parlamentti ja neuvosto pääsivät sopimukseen tietosuojauudistuksesta. Sen avulla pyritään varmistamaan, että ihmisillä säilyy myös digitaaliaikana oikeus henkilötietojen suojaan, joka on yksi EU-kansalaisten perusoikeuksista. Uusi tietosuoja-asetus takaa mm. oikeuden tulla unohdetuksi: "Kun käyttäjä ei enää halua, että hänen tietojaan käsitellään, tiedot poistetaan, paitsi jos on olemassa jokin laillinen peruste säilyttää ne. Tarkoitus on taata kansalaisten yksityisyydensuoja, ei hävittää menneitä tapahtumia tai rajoittaa lehdistönvapautta." Esimerkiksi poliitikko ei siis tähän vedoten saa aiempia lausuntojaan poistetuksi verkosta. Jää nähtäväksi, minkä verran tietosuojasääntöjen uudistaminen vaikuttaa asioihin käytännön tasolla.
Kun googlasin itseni, löysin pari yllätystä. Ensimmäinen oli tieto, että minulla olisi profiili Koulukaverit-sivustolla; kyseiseen palveluun en kuitenkaan tietääkseni ole ikinä kirjautunut. Sivustolta näyttää löytyvän lomake, jolla omat
tietonsa voi pyytää poistamaan. Vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että nimelläni löytyy neljä valeprofiilia LinkedInistä. Olen yli kaksi viikkoa sitten raportoinut niistä LinkedInille, mutta ainakaan toistaiseksi asialle ei ole tapahtunut mitään. Voin vain toivoa, että valeprofiilit ennen pitkää poistetaan palvelusta.
Digitaalisen identiteetin muodostuminen
Keväällä mietiskelin yhden erityisen rankan viikon päätteeksi, miten paljon voinkaan ihmisten käsityksiin minusta ja elämästäni vaikuttaa sillä, miten käyttäydyn sosiaalisessa mediassa. Olisin voinut vuodattaa Facebookin statuspäivityksissä kaikki tuon viikon kurjuudet ja kerjätä sääliä; tai sitten olisin voinut poimia ne viikon varrelle osuneet pari ilonpilkahdusta ja kertoa somessa vain niistä. FB-kaverini olisivat saaneet hyvin erilaisen kuvan viikostani riippuen siitä, kumpaan vaihtoehtoon olisin päätynyt. (Päätin lopulta olla raportoimatta viikon tapahtumista yhtään mitään.)
Oman digitaalisen identiteettinsä muodostumiseen pystyy halutessaan vaikuttamaan paljon. Voi valita, missä kanavissa on läsnä, mistä aiheista ja millä tyylillä kirjoittaa, mihin keskusteluihin osallistuu. Esimerkiksi Twitterissä jotkut esiintyvät ainoastaan työroolissaan ja pysyvät tiukasti asialinjalla, kun taas toiset twiittaavat ammattiin liittyvien asioiden ohella vähän siitä sun tästä. Myös sillä on merkitystä, kenen kanssa on verkostoitunut: mihin ryhmiin kuuluu Facebookissa, ketä seuraa Twitterissä, montako kontaktia omaa LinkedInissä ja niin edelleen. Tänä päivänä yhä useammat yrittävät rakentaa itsestään henkilöbrändiä.
Ihmisen digitaalinen identiteetti on pääsääntöisesti vain pieni osa koko totuudesta. Valitut palat. Mutta onko se välttämättä tiedon manipulointia, että aivan kaikkea ei verkossa kerrota? Minusta ei. Olen somekanavissa kirjoitellessani jotakuinkin se sama Anina kuin oikeassakin elämässä, vaikka en käsittelekään tiettyjä aihepiirejä Facebookissa tai Twitterissä.
Entäpä kuvat? Niiden manipuloimisesta on tullut arkipäivää. Nuorten Instagram-suosikki korjaa selfiessä näkyvät ihon virheet ja valkaisee hampaita ennen kuin lataa kuvan muiden katseltavaksi. Ruokabloggaajat parantelevat otoksiaan Photoshopin avulla. Myös minulle on tullut tavaksi käyttää suurin osa ihan arkisistakin kuvista kuvankäsittelyn läpi ennen kuin julkaisen ne somessa. Se tuntuu tänä päivänä aivan luonnolliselta. Ihan aina kuvien manipulointi ei kuitenkaan ole hyvä juttu: totuudenvastaisiksi käsitellyt kuvat voivat esimerkiksi johtaa kuluttajia harhaan tai - mikä vielä pahempaa - aiheuttaa lapsille ja nuorille ulkonäköpaineita.
Joskus kritisoidaan sitä, että ihmiset esittävät sosiaalisessa mediassa onnellisempaa kuin oikeasti ovatkaan. Harmaa arki rajataan kuvan ulkopuolelle. Somessa aurinko paistaa ja skumppa virtaa, varpaat lepäävät kaukokohteen lämpimällä hiekalla, koti kiiltää puhtauttaan ja pöydät notkuvat herkkuja. Tätä en oikein osaa pitää ongelmana. Meille synkkyyteen taipuvaisille suomalaisille tekee vain hyvää keskittyä välillä iloisiin asioihin. Monia muita ilmiö kuitenkin häiritsee, ja säännöllisin väliajoin somessa ja blogimaailmassa kiertää haasteita, joissa pyydetään paljastamaan karu totuus: miltä näyttää ihminen aamulla ilman meikkiä tai millainen kaaos vallitsee hänen kodissaan ennen kuin se siivotaan valokuvan ottamista varten.
Todella mielenkiintoista on se, että kun nykyajan somettaja tavoittelee tietynlaista digitaalista identiteettiä, se alkaa vaikuttaa myös siihen, mitä hän oikeassa elämässään puuhaa. Asioita saatetaan tehdä vain siksi, että ne näyttävät hyvältä sosiaalisessa mediassa. Ilmiötä on käsitelty viime vuonna julkaistussa väitöstutkimuksessa. Monesti olen itsekin huomannut miettiväni sitä yhtä tiettyä asiaa, milloin missäkin tilanteessa: "Millaisen päivityksen tästä sais?" Oi aikoja, oi tapoja.
Julkisuuden henkilöt somessa
Julkisuuden henkilöiden on vaikea pysytellä kokonaan poissa sosiaalisesta mediasta, he kun ovat siellä joka tapauksessa: jos eivät itse aktiivisina toimijoina, niin muiden ihmisten tallentamien kirjoitusten ja kuvien kautta. Harmi vain, että somemaailma voi olla heitä kohtaan todella julma. On epäasiallisia kommentteja, suoranaista haukkumista ja kiusaamista, jopa uhkailua. Lola Odusoga on todennut omista kokemuksistaan: "Saan somessa paljon myönteistä ja kannustavaa palautetta, mutta some toimii aikamoisena likaviemärinä julkkikselle." Aiheesta käytiin keskustelua myös Twitterissä pari päivää sitten:
Toisaalta on se kääntöpuoli: some tarjoaa julkisuuden henkilöille ilmaista näkyvyyttä, uusia työtilaisuuksia, mahdollisuuden vaikuttaa omaan julkisuuskuvaansa. Monen nykyajan julkkiksen ura on lähtenyt liikkeelle YouTuben tai jonkin muun somekanavan kautta, ja he osaavat hyödyntää somea työssään todella taitavasti.
Sekä poliitikoille, yritysjohtajille että viestinnän ammattilaisille some on tärkeä työkalu. Se mahdollistaa oppimisen, uusien näkökulmien saamisen, verkostoitumisen, omien ajatusten ja asiantuntijuuden esilletuomisen. Toki heillä pitää - kuten kenellä hyvänsä muullakin - olla oikeus valita, mitä kanavia käyttää ja mitä aiheita haluaa somessa käsitellä. Yksityisyydestä saa pitää kiinni. Ei tarvitse kertoa, mitä perheelle kuuluu tai mitä tuli syötyä aamupalaksi. Ammatillisessa mielessä sosiaalinen media on kuitenkin niin tärkeä, että yhdenkään politiikan, johtamisen tai viestinnän parissa työskentelevän ei kannata jättäytyä sen ulkopuolelle.
